Kenkäteollisuuden innovatiivinen uranuurtaja Edward Wallenius

Teollisen kenkäteollisuuden uranuurtaja Edward Wallenius syntyi Orivedellä 1869. Hän pääsi viisitoistavuotiaana oppiin Tampereella Koskisen nahkuriverstaaseen. Suoritettuaan kisällitutkinnon neljässä vuodessa, hän lähti harjoittelemaan ruotsalaisiin ja saksalaisiin nahkatehtaisiin. Innovatiivinen ja rohkea Edward Wallenius oli tutustunut kenkien teolliseen valmistukseen kisällimatkoillaan. Kisällimatkansa jälkeen hän rakennutti uudenaikaisen nahkatehtaan Korkeakoskelle vuonna 1894. Kolme vuotta myöhemmin vuonna 1898 tehtaasta tuli Suomen ensimmäinen teollinen kenkätehdas Walleniuksen aloitettua ennakkoluulottomasti teollisen kengänvalmistuksen. Wallenius oli rohkea liikemies, jota Hufvudstadsbladet kuvaili selfmade -mieheksi vuonna 1899 julkaisemassaan kirjoituksessa. Tehdas on nykyään Juupajoen maamerkki ja kunnan keskus. Se on tärkeä osa monen sukupolven sielunmaisemaa. 

Walleniuksen tehtaan paikan valintaan vaikutti vesivoimaa antava koski ja vuonna 1882 valmistunut Pohjanmaan rautatie. Alkuaikoina koneet kävivät vesivoimalla mekaanisen voimansiirron välityksellä, mutta sähkövoima Korkeakosken kenkätehtaalle saatiin jo vuonna 1899. Sähkövalo tuli 1895 ja tehtaan työntekijöilleen rakentamiin asuntoihinkin jo 1900-luvun alussa.  

Tehtaan ensimmäiset koneet sekä useat alan ammattimiehet ja työnjohtajat tulivat Saksasta tuotantoa käynnistämään. Korkeakoskelle Wallenius haki jalkinetyöntekijöitä ilmoituksilla, joissa luvattiin pitkäaikainen työpaikka ja hyvä palkka. 

Erityisen hyvämaineisia kenkiä erikoiskoneilla

Ensimmäisessä lehtimainoksessa helmikuussa 1898 Edward Wallenius kertoi kuinka tehtaassa on otettu käyttöön uusimmat ja parhaimmat patenteeratut koneet, joilla pystyttiin valmistamaan päivässä jopa 500 kenkäparia. Tehdas näki pystyvänsä kilpailemaan ulkomaalaisten kenkätehtaitten kanssa, sillä nahka muokattiin itse ja maahantuontitulli koski ulkomaisia jalkinetavaroita. Suomen Kenkätehtaalla valmistettiin viime vuosisadan lopussa sekä hienoja että yksinkertaisempia kenkiä. Ilmoituksessa toivottiin, että suomalaiset tukisivat tehdasta ostamalla sen tuotteita ja sitä kautta edistävän teollisuushaaraa, jota olivat tähän asti hallineet ulkomaalaiset valmistajat. 

Korkeakosken nahkatehtaassa valmistettiin pääosin pohja- ja päällisnahkaa.  Alkuaikoina tehtiin saappaita ja hienojakin miesten kenkiä. Niissä oli “portikat lakeeria ja varret laikkanahkaa”. Myös mokkanahkaa käytettiin paljon kenkien varsiosiin. 

Tehtaan kenkiä kehuttiin ”saavuttaneen maassamme erityisen hyvän maineen kestävyydestään samalla ollen hyvin sieväkuosisia”. 

Aamulehden vuonna 1898 kirjoittamassa lehtiartikkelissa lukee, että kenkätehdasta varten oli rakennettu 760 neliömetrin kokoinen tehdas, jossa oli 80 nerokasta erikoiskonetta. ”Erämaahan” nousseessa tehtaassa oli käytössä Singerin automaattiompelukoneita ja kaksi pohjanneulomakonetta. Työvaiheiden moninaisuus oli hämmästyttävää ja esimerkiksi perinteinen naisten kenkä kulki kolmenkymmenen henkilön käsissä ennen sen pääsyä maailman markkinoille.

Korkeakosken tehtaalla oli alkuaikoina, jolloin kenkäkaupat olivat harvinaisia, omat kenkäliikkeet Helsingissä, Tampereella ja Kuopiossa.  

Wallenius siirtyy ulkomaille

Vuoden 1899 alussa Wallenius muutti tehtaansa osakeyhtiöksi nimeltään Finska Sko– och Läderfabriks Aktiebolag – Suomen Kenkä- ja Nahkatehdasosakeyhtiö. Kauppasumma, miljoona markkaa, oli merkittävä. Korkeakoskella oli vuosisadan vaihtuessa nahka- ja kenkätehdas, sähkölaitos, rautatie ja puhelimet sekä asuntoja puolelletoistasadalle työntekijälle. Kenkätehdas ja rautatie olivat todennäköinen syy siihen, että Juupajoen kunta itsenäistyi vuonna 1913.  

 Walleniuksen oli tarkoitus hankkia itselleen yrityksen osake-enemmistö, mutta ei hän ei siinä onnistunut ja pääomien puutteessa hän joutuikin luopumaan tehtaistaan vuosisadan vaihteessa. Kotimaisen kengän tuotantoarvo oli tuolloin 541,000 markkaa, josta Korkeakosken osuus oli 360 000 markkaa tuonnin ollessa 1761,000 markkaa. Wallenius jatkoi yrittäjänä vielä myöhemmin Venäjällä, missä hänellä oli ensin Vladivostokin lähellä nahka- ja kenkätehdas ja vallankumouksen alkaessa 1917 nahkatehdas Novosibirskissa. Wallenius pakeni Kiinaan ja harjoitti liiketoimintaa siellä vuoteen 1932. Ja sen jälkeen Syyriassa, minne hän perusti lakritsiextraktitehtaan.  

Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas selvisi rahoittajapankkinsa, Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin konkurssista vuonna 1902. Samana vuonna tehtaan johtoon tuli vanhan kaartin upseeri Otto Ehrström. Tästä alkoi kasvun aika. Uusilla amerikkalaisilla Unitedin vuokrakoneilla tuotanto kääntyi kannattavaksi. Vasta 1920-luvun alussa alkoivat tappiolliset vuodet ja kenties siksi yhtiön osakkaat myivät tehtaansa Emil Aaltoselle vuonna 1926. Korkeakosken Kenkätehdas jatkoi toimintaansa Aaltos-yhtymän osana 1980-luvun alkupuolelle. 

Suutarien yliopisto kenkäteollisuuden vaikuttajille

Käsintehtyjä jalkineita käytettiin laajalti, mutta samalla jalkineiden tuonti lisääntyi huimaa vauhtia. Vuonna 1900 valmistettiin 65 000 jalkineparia tuonnin ollessa kaksinkertainen. Amerikassa ja Keski-Euroopassa kenkäteollisuus oli silloin jo hyvässä vauhdissa. 

Korkeakosken kenkätehdasta nimitettiin suutareiden yliopistoksi, sillä siellä saivat oppinsa useat kenkäalan vaikuttajat kuten Attila, Rentto, Anttila, Helminen, Vistrand, Hyppönen, Ranta, Taivainen, Solio, A., K. ja S. Peltola ja Karjalainen.  

Suutarinverstaasta Suomen suurimman kenkäteollisuuskonsernin luonut vuorineuvos Emil Aaltonen siirsi kenkätehtaaksi muuttuneen verstaansa Tampereelle 1905. Silloin aloittivat myös Attila, Valve ja Kaukonen. Erityisesti 1910-luvulla kenkätehtaiden määrä nousi syrjäyttäen tuotannollaan  ulkomaiset valmisteet. Kenkäparien valmistusmäärä kohosi lähes puoleen miljoonaan.  

Ensimmäisen maailmansodan aikana tehtaat valmistivat lähes ainoastaan sotilassaappaita. Tästä johtuen perinteisten kenkien valmistus taantui ja sodan jälkeen oli nostettava laatutaso entiselleen.

Vuoden 1918 tapahtumilla oli vaikutus tehtaan toimintaan. Maailmansodan aiheuttamat häiriöt ja sisällissota pudotti työntekijämäärän puoleen ja hinnat laskivat. Rauhantulon jälkeen koko elinkeinoelämä oli pysähdyksissä, mutta kenkien kauppa oli vilkastumassa. 

Osa kehittyvän kenkäteollisuuden keskusta

Vuonna 1920 kenkäteollisuudesta sai toimeentulonsa lähes kolmetuhatta työntekijää yhteensä kuudestakymmenestä tehtaasta ja valmistus oli parhaimmillaan 200 000 kenkäparia. Tampereen seutu oli tällöin kenkäteollisuuden keskus, sillä suurin osa tehtaista sijaitsi siellä, mukaan lukien Oriveden ja Hirsilän tehtaat sekä Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas Korkeakoskella.  

Vuonna 1928 juuri ennen suurta lamaa saavutettiin kotimaisessa kenkätuotannossa huipputulos, lähes kolme miljoonaa paria jalkineita. Laskukausi oli pahimmillaan kolmekymmenluvun alussa ja työntekijät vähenivät neljänneksellä ja valmistettu kenkämäärä putosi puoleen. Kenkätehtaat kilpailivat valikoiman runsaudella. 

Suomen Kenkä- ja Nahkatehdas siirtyi Aaltosen omistukseen jo 1926 ja isännöitsijäksi tuli Lauri J. Kivekäs, samalla nimikin muuttui Korkeakosken Kenkätehtaaksi. Sen koneet uusittiin vuonna 1936 Moenuksen koneisiin. Koneiden tehokkuus ja laatu olivat paremmat työntekijämäärän silti kasvaessa. Kenties sen aikaisen saksalaisen wagnerilaisuuden innoittamana pinnehtimiskone oli nimeltään Imperatrix, kantion pinkomiskone Calzera, reunostyötä varten olivat Remonta, Centenium ja Regalia ja pohjanneulomisesta huolehti Vitessa. 

Korvikekengistä kenkäteollisuuden murrokseen

Sota-aikana valmistettiin pääosin sotilassaappaita ja hiihtokenkiä. Korkeakosken saappaat tunnettiin rintamallakin pohjan KK-leimasta ja suurimman osan niistä tekivät naiset. Materiaalipulan myötä kotirintamalla otettiin käyttöön kekseliäisyys ja korvikkeet. Kengänpohjat olivat useimmiten puusta ja joustavuuden saamiseksi vaneripohjiin tehtiin lomittain sahaukset, päällismateriaalina oli paperinarusta kudottua kangasta ja sandaaleissa punottuja nauhoja. Korvikekengissäkin pyrittiin naisellisuuteen ja muodikkuuteen. Vuonna 1945 valmistettiin vielä korvike- ja puukenkiä yhteensä lähes kaksi miljoonaa paria. 

1950-luvun vaihteessa materiaalin saanti helpottui, mutta kenkäteollisuudessa työskenneltiin pitkään viisikymmenluvulle vanhalla konekannalla ja kengän pohjat pingottiin vielä pitkälti perinteisin tavoin. Kenkien korot valmistettiin puusta tai nahasta ja Korkeakoskellakin nahkatehdas oli muutettu jo 1930-luvulla korkoverstaaksi, jossa tehtiin korot Aaltosen kaikille tehtaille. Kun kenkätehtaat alkoivat erikoistua, tehtiin Korkeakoskella saappaita, miesten kenkiä, monoja ja naisten kävelykenkiä, joiden merkkinä oli KK ja Aaltosen suosittu miesten malli oli virtaviivainen welttipohjainen Vakuuskenkä. 

Kenkäteollisuuden kasvu jatkui vielä 60-luvun alussa, jolloin myös halvemmalla valmistettu liimakenkä alkoi vallata markkinoita perinteisiä menetelmiä käyttäviltä tehtailta. Korkeakoskella aloitettiin uudestaan puukenkätuotanto paljolti Ruotsista tulleen muodin myötä. Seuraavalla vuosikymmenellä jo etenkin monet naisten kesäkengät alkoivat olla tuontitavaraa. Todellisiin vaikeuksiin kenkäteollisuus ajautui 1980-luvulla Venäjän viennin hiipuessa ja tuontikengän vallatessa yhä lisää markkinoita. Myös maineikkaat Aaltosen kenkätehtaat lopettivat toimintansa vuosikymmen puoleenväliin mennessä, tosin nimi on säilynyt Renton tuotannossa. Korkeakosken Suutarien yliopisto sulki ovensa 1983, mutta nahka-asujen valmistus jatkui sen tiloissa Luhdan Big-L tuotemerkillä vuoteen 2008.